On ollut ainutlaatuinen kokemus elää uudisasukkaana uudella asuinalueella. Perheeni muutti Arabianrantaan loppuvuodesta 2004. Marraskuun pimeydessä minua pelotti. Katselin olohuoneen ikkunasta edessä avautuvaa märkää mutakenttää ja tehtaan takapihan viertä kolistavaa vihreää valomatoa – kuutosen raitiovaunua. Asuimme käytännössä viereisen talon rakennustyömaalla, eikä istutukseton takapihakaan näyttänyt parhaita kasvojaan.
Kevään tultua tilanne muuttui. Naapuritalo valmistui, mutakenttä ja takapiha saivat nurmikon, asukkaat ilmestyivät pihalle lapsineen, hiekkalaatikosta tuli tärkeä kohtauspaikka, ystävyyssuhteita solmittiin. Kesään mennessä en ollut uskoa onneani: asunnon lisäksi olimme saaneet oman yhteisön. Yhteisöllisiin projekteihin, harrastustoimintaan ja tapahtumiin osallistumisesta on tullut tärkeä osa elämäämme
Jostain syystä ovat palvelut Arabiassa kuitenkin antaneet odottaa itseään. Koulu meillä on. Päiväkoteja on saatu – tosin sellaisella viiveellä, että osa hoitopaikan tarvitsijoista on jo kouluiässä. Kuppila, kioski, kampaamo ja kirjakauppa ovat rantaan sentään uskaltautuneet. Terveyskeskukseen, neuvolaan, videovuokraamoon ja pizzapaikkaan on kuitenkin matkaa.
Ruoka- ja erikoiskauppoja löydämme lähialueiden kauppakeskuksista, mutta missä ovat puodit, pesulat, korjaajat ja kahvilat vaikkapa Kaj Franckin kadun tyhjistä liiketiloista? Huoli liike-elämän uneliaisuudesta alueellamme on jo historian valossa aiheellinen. Urbaani elämänmeno tyrehtyi täällä ’Kaanaanmaan’ perukoilla Vanhan Helsingin aikaan juuri kaupankäynnin puutteeseen. Ihmiset kävivät kauppansa muualla ja muuttivat lopulta pois. Toistaako historia itseään?
Jenni Hakala
Kirjoittaja on Arabiaan juurtunut kiireinen äiti ja työteliäs valtion virkamies.