Arabianrannalla on monasti ollut kuohuttava vaikutus mieleeni. Kun olin pieni, me töölöläiskodin lapset odotimme aina innolla kevätretkeä Vanhankaupungin koskelle, jossa luontoa rakastava isämme halusi näyttää meille jäidenlähdön kuohuvaa dramatiikkaa.
Koska matka oli pitkä, varustauduimme siihen mehupulloin ja eväsleivin ja jos aikaa jäi, saatoimme ajaa kauas Viikin peltojen tuntumaan ihailemaan aitoa maalaismaisemaa. En silloin voinut kuvitella, että joskus peräti vapaaehtoisesti asuisin niiden peltojen takana, poissa kahviloiden ja bulevardien elähdyttävästä vaikutuspiiristä.
Kun 1990 -luvun puolivälissä saavuimme toivioretkillämme kaupunginarkkitehtien ja taideoppilaitoksen väen kanssa Vanhan verkatehtaan pihalle, oli koettavissa elämys: meri liplatti jossakin sankan kaislikon uumenissa ja pihasyreenien tuoksu peitti alle muut jätemaasta nousevat epämääräiset tuoksut. Vanhassa avarassa tehdassalissa aurinko pilkotti kauniiden kattoikkunoiden lomasta ja oli kerralla selvää, että taideoppilaitos oli saapunut kotiin: täällä oli tilaa, kodikkuutta, muunneltavuutta, perinnettä ja monimuotoinen ympäristö. Jos täällä ei olisi taideopiskelijoiden hyvä olla, niin ei missään.
2000-luvun taitteessa osallistuin tarinateatteri-iltaan ilta-auringossa, Arabianlahden rannalle pystyte-tyssä teltassa: australialainen story telling -opettaja Robyn Weir oli joutunut oudolle opetuskeikalle.
TAVI-oppilaitos oli mukana kulttuuripääkaupunkivuoden yhteistyöhankkeessa, jossa taide kohtasi kaupunkisuunnittelun ja ympäristöministeriön virkamiehet ja kaupunginosan asukkaat osallistamisen merkeissä. Oli tapahtumassa suuri ja kuohuttava muutos. Siihen saakka villinä savannina heilimöinyt rantaviidakko tulisi tuhoutumaan raskaan rakennusprojektin alle. Mitä jäisi jäljelle, millaisia pelon ja kaipauksen ja ehkä toivon tunteita projekti herätti – niitä tuntoja käsittelimme muun muassa haastattelujen pohjalta syntyneellä teatterillisella vaelluksella, Lammassaaren iltamissa ja nyt tässä tarinateatteri-illassa, jossa annettiin muoto asukkaiden kokemuksille. Mielet kuohuivat.
Muutaman vuoden kuluttua kiikuttelin vuoden ikäistä lapsenlastani Toini Muonan kadun yhteispihalla ja harmittelin lähitulevaisuuden näkymiä: lapsiperhe oli muuttanut Arabianrantaan muun muassa sen houkutuksen perässä, että uusi asuinalue lupasi lapsiperheille erinomaiset palvelut, kuten kuusi päiväkotia. Toistaiseksi ei ollut yhtään ja niinpä mummi, joka työskentelee Arabianrannassa ja omisti auton oli soveliain kiikuttamaan lapsenlasta Kumpulan päiväkotiin, jonne monen kilometrin päähän ei päässyt bussilla ollenkaan. Mielessä kuohui ilon ja jännityksen ristiriita.
Työperäiset ja yksityiset tarinani Arabiasta ovat runsaslukuiset, hankkeita, haltioituneita vieraita, esityksiä talossa ja sen ympäristössä, lenkkeilyä, asumista. Eri vuodenaikoihin vietämme perhejuhlia Annalan kartanossa ja ravintola Helsingessä ja kerron jälkeläisille sadannen kerran jäidenlähdöstä Vanhankaupunginkoskella. Jälkeläiseni ihmettelevät myös, miten jaksan viettää samoilla kulmilla niin työpäivät kuin vapaa-aikaakin.
Toden totta en väsy Vanhankaupunginkosken kalastajiin, ja sen ympäristön maisemissa tulee hyvä olo.
Marja Louhija on yliopettaja esittävän taiteen koulutusohjelmassa Metropolia-AMK:ssa.