Istun kynttilänvalossa. On uuden vuoden toinen päivä. Ulkona sataa yllättävä ja vuoden ensimmäinen lohdullinen ja kirkas uusi lumi. Pöydällä on lasillinen hyvää punkkua ja siististi leikattu ihanan rasvainen juustokakun siivu. Avaan tietokoneen vähän jännittyneenä. Uuden kolumnin synnyttäminen sopii hyvin näihin vuoden ensimmäisiin päiviin. On suuri ilo ja kunnia olla mukana Kuohun vapaaehtoisjoukossa, joka astuu askeleitaan yhdessä positiivisin mielin, rakentaen ja yhteiseen määränpäähän lippu ojossa kulkien.
Meinaan ottaa itseni itselleni antaman haasteen vastaan ja pohtia kolumneissani sosiaalisen median tuomia viestejä rivien välistä. Pelkkä pikainen vilkaisu Facebookkiin tuo monia mielenkiintoisia rivien välejä esille. ”jos olet nähnyt minut vuonna 2011 niin tykkää tästä”. ”jos haluaisit seurustella kanssani niin tykkää tästä (tai laita privaviestiä)”, jos sinulla on luokkasi parhaat muskelit ja mieletön sikspäkki niin lisää tämä seinällesi”…. nämä päivitykset ovat pääosin teinien impulsiivisia kirjoituksia mutta pitävät sisällään paljon sanomatonta. Eniten pysäytti taannoinen päivitys, jossa nuori tyttö kysyy, jäisikö häntä kukaan kaipaamaan jos häntä ei yhtäkkiä olisikaan. Minä ainakin jäisin. Onko maailma nykyään tällainen? Täytyykö nuorten kirjoittaa oittaa tällaista tullakseen huomatuksi? Onko sosiaalinen media viemässä meiltä velvollisuutta kohdata ihminen ihan livenä? Vaatiiko liian paljon mahduttaa ystävä almanakkaan? Onko helpompi vaan klikata tietokoneesta ”tykkää”? Sanotaan, että
olemme vastuussa toisesta, tuntemattomastakin ihmisestä heti, kun katsomme häntä silmiin.
Olemmeko yhteisesti vastuussa teinistä, jonka rivinväleistä on selkeästi huomattavissa kaipuuta
kuulla, että on tärkeä?
Voi kuinka kovasti toivotankaan kaikille lukijoille hyvän juustokakun makuista vuotta. Olkoon se joka päivä kun uusi lumi. Yhtä yllättävä, lohdullinen, uusi ja kirkas. Olet tärkeä!
Susanna Snelmann
Kirjoittaja on Arabianrannassa työskentelevä ja opiskeleva kulttuurituottaja, joka rakastaa Helsinkiä.