Yksi Arabianrantaan muuttamiseni syistä oli, että aluetta markkinoitiin yhteisöllisenä. Minut tuntevista tämä saattaa vaikuttaa omituiselta, sillä en ole tunnettu erityisen ihmisrakkaana. En helposti näytä nenääni tapahtumissa, joissa on paljon ihmisiä. Se ei silti tarkoita, ettenkö nauttisi yhteisöllisyydestä.
Arabian, Toukolan ja Vanhankaupungin yhteisen puistopiknikin aikaan jännitin jo aamusta, millaista säätä oli luvassa. Kun sitten satoi, minua tosissaan harmitti järjestäjien ja osallistujien puolesta. Enkä ollut edes suunnitellut osallistuvani. Marraskuisista Kekri-juhlista kehuskelin kavereillekin. Olihan se hienoa, kun oli rannassa poltettava iso olkinen pukki ja ties mitä. Sinnekään en mennyt.
Monien vastaavien tapahtumien aikaan olen arponut sohvan nurkassa, mennäkö mukaan vai ei. Usein olen valinnut itsekseni olemisen. Mutta juuri tässä on jutun juju: yksinolosta voi nauttia, mutta yksinäisyydestä ei. Jos tietää, että voi halutessaan astua ulos ja olla välittömästi lämminsydämisten ihmisten ympäröimänä, ei ole koskaan yksin.
Suomalaisia kahtena viime vuotena järkyttäneiden ampumatapausten syyllinen oli hetkessä selvä: kadonnut yhteisöllisyys. Ongelmalliseksi asian tekee se, että yhteisöllisyyttä ei voi ulkoistaa tai tilata postimyynnistä. Yhteisöllisyyden rakentaminen vaatii ihmisiä, jotka ovat valmiita antamaan kallisarvoista aikaansa korvauksetta yhteisen hyvän nimissä. Sellaisia ihmisiä on harvassa.
Ani-Jatta Immonen
Ani-Jatta Immonen on luontoystävällinen verkkotoimittaja Arabianrannasta.
Sivusta sanoen -palstalla pohditaan lehden pääteemaa yllättävästä näkökulmasta.
Kuohu 1/2009