Likaisen menneisyyden jäljet on korjattu

438
riitta_korhonen_by_taika_ilola.jpg
riitta_korhonen_by_taika_ilola.jpg

Arabianrannan maaperän saasteiden historia ulottuu aikaan, jolloin teollisuudessa käytettyjen kemikaalien haittoja ei tunnettu.

Vielä 1960-luvun Helsingissä yleinen käytäntö oli, että teollisuuslaitokset hautasivat jätteitään pihoilleen eikä tästä koettu aiheutuvan vaaraa. Myös Arabianrannassa Toukorannan puolella sijaitseva pienteollisuusalue kaatoi öljyjätteitään takapihalleen, ja Arabian tehtaat sijoittivat posliinijätteensä lähirantaan.

Kaupungin kannustamana asukkaat veivät jätteitään kaatopaikkojen ohella merenrannoille, kuten Toukolan täyttömaahan Näin ratkaistiin jäteongelman ohella kasvavan kaupungin tilantarve, kun kaupungin pinta-ala laajeni jätekuutioiden avulla Arabianrannan alueen uskottiin pysyvän tulevaisuudessakin teollisuuden käytössä. Tämä uskomus osoittautui kalliiksi, kun aluetta ryhdyttiin myöhemmin rakentamaan ja puhdistamaan asumiskäyttöön.

Maaperän puhdistaminen vaati myös kaupunginosayhdistyksen aktiivisuutta

Vuonna 1993 tutkimuksissa selvisi, että alueen maaperässä oli ihmisille vaarallisia aineita. Arabian tehdasjätteiden myötä maahan oli joutunut raskasmetalleja, kuten posliininvärjäyksessä käytettyä kobolttia ja lyijyä. Pienteollisuusalueella maassa oli öljy-yhdisteitä. Vanhakaupunki-seuran veteraani Riitta Korhonen mainitsee ongelmalliseksi myös Arabianrannan pohjoispään, jossa oletettiin sijainneen yhden Helsingin kaupungin täyttömaalle syntyneistä kaatopaikoista. Alue nosti 1990-luvulla Arabianrannan julkisuuteen, kun mikrobiologian professori Mirja Salkinoja-Salonen teki siellä metaanikaasumittauksia. Tulokseksi hän sai arvoja, joiden perusteella uskoi alueella sijainneen kaatopaikan. Metaanikaasu on räjähdysherkkää ja tästä huolestuneena kuuden kaupunginosayhdistyksen muodostama Arabianranta-liike otti Salkinoja-Salosen johdolla yhteyttä kaupungin edustajiin ja pyysi lisätutkimuksia. Kun yhdistyksen edustajia ei kuultu, he kääntyivät median puoleen. Tiedotustilaisuuteen saapunut toimittaja Kaarina Alanen teki aiheesta radiojutun, ja kaupunki ryhtyi lisätutkimuksiin.

Varsinaista kaatopaikkaa ei alueelta löytynyt. Metaanikaasujen oletettiin syntyneen osana maakerroksen alle jääneen rantakasvillisuuden luonnollista mätänemisprosessia. Aiheen saama huomio opetti silti Korhosta ”Kun julkisuutta tuli niin paljon, oli myös poliitikkojen pakko suhtautua tähän vakavammin. Siinä mielessä näen, että vielä tänäkin päivänä kaupunginosayhdistyksillä on aika vahva vaikutusmahdollisuus. Jos ne haluavat jotakin asiaa hoitaa ja esittävät asian kaupunginosayhdistyksen nimissä, siihen suhtaudutaan kyllä aika suurella vakavuudella”, Korhonen pohtii.

Rakentamisen edetessä Arabianrannan maaperä on puhdistettu turvalliseksi. Raskasmetallit ja orgaaniset öljy-yhdisteet on joko kuljetettu pois tai eristetty maan alle betonilaattojen tai 1,5 metriä paksun maakerroksen alle. Taloja on myös varustettu tuuletettavalla alapohjalla, joka estää metaanikaasujen kulkeutumisen asuntojen hengitysilmaan. Kaupungin kiinteistöviraston tonttiosaston ympäristöinsinööri Johanna Hytösen mukaan Arabianrannan pilaantuneen maan kunnostukseen on tähän mennessä käytetty noin 40 miljoonaa euroa.

Lähteet: Katarina Leminen ja Reetta Pyrylä (2001): Teollisuuden muisto – Helsingin maaperän saastuminen ja kunnostus. Kirjassa: Simo Laakkonen, Sari Laurila, Pekka Kansanen, Harry Schulman (toim.) Näkökulmia Helsingin ympäristöhistoriaan, Kaupunki ja sen ympäristö 1800- ja 1900-luvulla. Edita/Helsingin kaupungin tietokeskus. s. 76–89.

Liisa Heikinheimo