Kaupunkipahasesta ja unohdetusta joutomaasta kukoistavaksi, moderniksi asuinalueeksi

387
img_9881.jpg
img_9881.jpg

Helsingin syntyhistoria Vantaanjoen suussa oli täyttymättömien toiveiden tynnyri ja odotuksia, jotka eivät koskaan toteutuneet. Aikamme on alueen taas löytänyt, ja todellinen kukoistus voi alkaa.

img_9820.jpg

Puhuttaessa Helsingin Vanhastakaupungista mielletään sen paikaksi Helsingin historiallinen keskusta ja Senaatintori ympäristöineen. Vanhakaupunki ja Vanhankaupunginlahti esiintyvät kuitenkin Helsingin nimistössä aivan toisaalla. Nykyään on myös alettu puhua Annalan alueesta, jonka liepeillä asuvat kaupunkilaiset ilmoittavat asuinpaikakseen Arabianrannan, Toukolan, Koskelan, Viikinmäen, Viikin tai Arabian. Kaikki nämä ovat Vanhankaupungin sijoille syntyneitä asuinalueita. Vanhankaupungin urbaania yhdyskuntaa ei ole, ja onko koskaan edes kunnolla ollut. Se on kuitenkin paikka, johon Helsingin, Helsingforsin, kaupunki perustettiin ja sijoitettiin pakolla.

Helsingin perustaminen oli onneton tapahtuma

Yleensä kaupungit ovat syntyneet hyvien kulkuteiden risteyksiin, kauppapaikkoihin, alueille, joilla ihmiset ovat hyödyntäneet elinkeinojaan. Helsinki teki tässä suhteessa lähes poikkeuksen. Vantaanjoki oli kulkutie, jota pitkin tultiin Hämeestä kalaan, merelle ja mahdollisesti käymään kauppaa mikäli merten takaa tulevia kaupantekokumppaneita oli. Vantaanjoen suulla ei kumppaneita ollut. Joki oli hämäläisille ja uusmaalaisille talonpojille lähinnä oivallinen kalastuspaikka. Alueella asui joitakin kalastajia, pääosiltaan asutus oli kuitenkin maanviljelysasutusta. Merenranta, kuten läheinen saaristokin, oli vielä 1500-luvun ensimmäisellä puoliskolla suhteellisen asumaton.

Mahtimiehet, Hollolan vouti Matti Laurinpoika ja Erik Fleming, havaitsivat 1540-luvun lopulla alueen käyttökelpoisuuden maatalous- ja kalastustuotteiden säilytys- ja kauppapaikkana, mikä johti seudun elävöitymiseen. Heillä saattoi olla mielessään luoda kilpailija Hansa-kauppiaiden hallinnoimalle Tallinnalle. Ajatus myytiin kuningas Kustaa Vaasalle, joka ensin tovin epäröityään perustaa uuden kauppapaikan joko nykyiseen Santahaminaan tai Vantaanjoen suuhun kosken tienoille. Jälkimmäinen vaihtoehto päätettiin toteuttaa Kustaa Vaasa julkaisi helmikuun ensimmäisenä päivänä 1550 kauppa- ja purjehdussäännön, johon sisältyi uuden markkinapaikan perustaminen joen suulle. Historiantutkijat ovat pitäneet tätä asiakirjaa Helsingin perustamiskirjana. Kustaa Vaasan sanotaan erään iskelmärenkutuksen sanoin tehneen viisaasti. Jälkipolvi havaitsi kuitenkin epäonnistumisen, ja jo Kustaan pojat, puhumattakaan pojanpojasta Kustaa II Adolfista, ratkaisivat kilpailun Tallinnan ja Hansa-kauppiaiden kanssa valloittamalla Baltian.

Helsinki syntyi pakosta ja väkivalloin. Päätettiin rakentaa kaupunki ja asukkaat määrättiin muuttamaan pakkokeinoin muualta, lähinnä Porvoosta, Tammisaaresta, Raumalta ja Ulvilasta. Toimenpide onnistui huonosti. Muuttajat olivat haluttomia asettumaan pysyvästi uuteen ympäristöön, ennen pitkää osa jopa muutti takaisin lähtösijoilleen. Syy ei ollut niinkään sijainnissa, vaan kauppatavaroiden puutteessa, Tallinnan ylivoimassa markkinapaikkana ja talonpoikien niskoittelussa. He jatkoivat purjehdustaan Tallinnaan, Viipuriin, Turkuun ja Tukholmaan ohittaen Helsingin, ja jättäen sen harvat porvarit nuolemaan näppejään.

Helsingin liikkeelle lähtö oli kivulloinen ja hidas

Vantaanjoen suulle rakennettiin kuninkaankartano, koski sai myllylaitoksen, paikkakunta kirkon ja linnoitusta suunniteltiin. Porvaristo rakensi asumuksensa joen länsirannalle. Julkisia rakennuksia olivat kaksikerroksinen raatihuone, sairastupa ja koulu. Ajan kuluessa kaupunki eli tekohengityksellä puutavaran ja tervan ollessa tärkeimmät kauppatuotteet. Kaupunkiin tuotiin suolaa. Tulipalot, rutot ja sodat vaivasivat. Porvarit eivät rikastuneet vaan elivät kituuttaen. Helsinki oli köyhä kaupunki eikä mistään kukoistuksesta voitu koskaan puhua. Henkistä elämää ei ilmeisestikään ollut lukuun ottamatta Sigfrid Aron Forsiusta, jolla on sijansa suomalaisessa sivistyshistoriassa, jota hän on rikastuttanut fyysikkona, tähtitieteilijänä ja tunnettuna almanakkojen tekijänä. Hän käytti syntymäpaikkansa mukaan myös sukunimeä Helsingforsius.

Helsingin sijoittamiseen kaupan ja merenkulun kannalta edullisempaan paikkaan ryhdyttiin 1630-luvun lopulla. Paikka löytyi Töölön kylän maihin kuuluvalta Vironniemeltä, jonne muuttaminen ja jonka rakentaminen oli aluksi lähes yhtä kivulloista kuin se oli ollut Vantaanjoen suulla. Vironniemen Helsingin kausi alkoi vuonna 1640 varsin verkkaisesti ja uneliaasti. Mutta jos Vantaan Helsinki perustettiinkin pakolla, hatarin motivaatioin ja toteutumattomin toivein niin Vironniemen ja erityisesti keisarin empire-Helsinki rakennettiin suunnitelmallisesti ja tietoisesti, ja ehkä hieman pröystäillen, maan hallinnon keskukseksi. Todellisen piristysruiskeensa Helsinki kuitenkin sai vasta ryhdyttäessä rakentamaan Viaporin (Suomenlinnan) linnoitusta 1700-luvun lopulla. Rakentaminen toi väkeä Helsinkiin ja loi edellytyksiä elinkeinojen harjoittamiseen. Helsingin asema vahvistui Suomen siirryttyä Venäjän keisarin alaisuuteen vuonna 1809, Helsingin tultua määrätyksi suuriruhtinaskunnan pääkaupungiksi vuonna 1812 sekä yliopiston siirryttyä Turusta Helsinkiin vuonna 1827.

Unohdettu Vanhakaupunki virkosi verkkaisesti

Kun Helsinki siirrettiin Vironniemelle jäi vanha kaupunki unhoon. Sen vähälukuinen väestö muutti ennen pitkää pois. Kaupungista, jos se sitä koskaan edes oli ollut, tuli unohdettua maaseutua. Alue sai uutta eloa vasta 1800-luvun lopulla Helsingin teollistumisen ja rajun kasvun myötä Kumpulan tila tuli Helsingin omistukseen ja teollisuus- ja asuinkäyttöön vuonna 1893. Tätä ennen oli tilan viimeinen yksityinen omistaja vapaaherra Herman Standertskjöld-Nordenstam luonut maistaan esikaupunkialueen, josta muistuttavat vapaaherrapariskunnan etunimien mukaan nimetyt Hermannin ja Toukolan (Majstad) kaupunginosat. Kumpulan tilan pohjoispuolella Vanhankaupungin lahden rannalla, joutomaan tuntumassa oli Arabiaksi kutsuttu alue, jonne ruotsalaiset perustivat vuonna 1874 merkittävään maineeseen nousseen posliini- ja fajanssitehtaan. Muuta teollisuutta alueella edustivat värjäämö ja kutomo.

Edellä viitatun Arabian tehtaan nimi johdettiin alueen nimestä. Nimi on eittämättä näillä leveysasteilla hieman erikoinen, mutta sille lienee hyväksyttävä selitys. Kun alue, johon nykyinen Arabianranta kuuluu, erotettiin Forsbyn (Koskelan) tilasta vuonna 1840, maanmittarit merkitsivät alueen nimeksi Arabia. Seudulla oli kansansuussa myös sellaisia nimiä kuin Jerikonlaidun (Jerikohagen) ja Kaanaanmaa (Kanaans land). Tätä eksoottista nimistöä on myöhemmin rikastutettu ja modernisoitu kaukomaiden ja eurooppalaisten kaupunkien nimillä. Uusinta nimistöä alueella edustavat Birger Kaipiainen, Gunnel Nyman ja Kaj Franck, jotka Arabian tehtaan muotoilijoina istuvat hyvin seudun historiaan.

Jos otetaan hiven mielikuvitusta mukaan, edustaa juuri Arabianranta hyvin alueen historiallista syklisyyttä. Kukoistavaksi kaupungiksi tähdätyistä kuvitelmista ajauduttiin unohdukseen, jouto- ja tehdasalueeksi, kunnes aikamme on alueen taas löytänyt ja todellinen kukoistus on odotettavissa.

img_9855.jpgimg_9792.jpg

Maunu Harmo

Kirjoittaja on tunnettu Helsingin historian ja kaupunkikulttuurin tuntija sekä pitkäaikainen kaupunkisuunnitteluviraston nimistötoimikunnan jäsen.