Se voi paljastua koska tahansa, jokin ei hellitä minua. Sammuttelen työhuoneeltani valoja, kun muistan että koko päivän on kuulunut jotain arvoituksellista valitusta vaatteistani ja sitä pientä havinaa taskuistani ja silloin se alkaa taas: kuka pakottaa eteenpäin, kenet tänään kohtaan ? Kumeat vasarat lyövät helisevää sinistä sointuaan ja näen taas suurten siltojen sortuvan, rakennusten räjähtävän ilmaan, katujen peittyvän vedestä, hissien juuttuvan kerroksiin ja vihdoin-vihdoin nuo kuohuvan veden urut soivat!
Tämä työhuoneeni näkymä nojaa Vanhankaupunginlahdella suuntaan, jossa Vantaanjoen makea kohtaa suolaisen ja hetken ne ovat murtovettä. Ehkä juuri silloin, kun kevään roihuavaan savuun syttyvä putous avaa kaikki patoni ja hengitän sen eloon puhallettua elämää kuin hukkuva – on kaikki kohdallaan. Tällöin minä, yksilö, tulkitsen arkkitehtonista maisemaa, jossa katsojan tulkintani lepää ulkomaailmaan kuin impressionistinen taulu tai sielunmaisemani iirikseen jäädytetty näkymä. Tämä näkymä ruokkii minua läpi vuodenaikojen, valojen, varjojen. Milloin sen tarinalliset mielleyhtymät kuiskaavat minulle yksinäistä kulkijaa, milloin saan kokea miltei rituaalinomaista taikaa kalastajien haavien yhtäaikaisesta liikkeestä.
Yhtäällä saan olla tämän rakennuksen sisällä, kuin kennossa joka tuudittaa, yhtäällä ulkotilassa, jossa muuttuva kuvakieli ratkoo suhteitaan. Silti aina ajattomassa, omalla tavalla ratkottavassa mielentilassa, jossa luonto lyö kämmentä minun luonteeni kanssa. Se on maisema, joka vastaa mykimpäänkin huutoni, ilooni, suruuni ja muistuttaa minua siitä, että jokaikinen päivä muistan pysähtyä ja kuunnella mitä tämä tila minulle kertoo.
Sussa Lavonen
Kirjoittaja on näytelmäkirjailija ja ohjaaja, joka toimii Metropolia AMK:n Esittävän taiteen koulutusohjelman dramaturgian lehtorina.
Pärskeitä -palstan kolumnisteina vuorottelevat neljä dramaturgian ja kirjoittamisen opettajaa Metropolia Ammattikorkeakoulusta