Eläinpotilaiden entisillä mailla pidetään naapureista huolta

296

Edelliskeväänä vallilalaisessa keittiössä surffattiin kiivaasti asuntoja. Uusi koti piti löytää kasvavalle perheelle, hakuehtoina rauhallinen ja turvallinen ympäristö ja vanha tunnelmallinen talo. Monen sattuman riepottelema muuttokuorma kärrättiin lopulta Hämeentien yli eteläiseen Hermanniin, Viikkiin muuttaneen eläinlääketieteellisen tiedekunnan entiselle kampukselle. Viimeiset muuttolaatikot odottivat vielä purkajaansa, kun törmäsin kotikadullani juttua tekevään Hufvudstadsbladetin toimittajaan. Viikon kokemuksella päädyin suitsuttamaan uutta kotiseutuani, lehdestä sitten luin, että Terhi Simola stortrivs i sitt nya urbana hem. Varsinaisesti uusi koti ei ollut lainkaan sitä mitä olin etsinyt. Toisaalta en olisi tällaista kotia näiltä kulmilta osannut etsiäkään.

Rauhallinen asuinalueestamme varmaankin tulee, kunhan rakennustyöt jokaisella ilmansuunnalla joskus vuosien kuluttua loppuvat. Parkkiluolaa räjäytetään, uusia taloja rakennetaan ja vanhoja korjataan. Siinä missä ennen hoivattiin eläinpotilaita, on nyt leikkipaikka, tiedekunnan vanhassa päärakennuksessa asutaan jo. Ylioppilaskunnan entinen talo on vielä tyhjillään, viimeinen juhlija näyttää sentään sammuttaneen valot lähtiessään. Vanhaan sikalaan on kaavailtu päiväkotia – kunpa virkamiesten huumori riittäisi tekemään siitä päiväkoti Possulan! Kaikki täällä eivät ehkä nosturien, kaivurien ja tunnistamattomiksi jääneiden työkoneiden kavalkadia arvosta, mutta meille elämä työmaan laidalla tarjoaa jännitystä jokaiseen päivään. Naapuritontin kalusto tarkistetaan aina aamuisin heti pottatoimien jälkeen.

Kotiin on aina turvallista palata – erityisesti lähikaupasta Kurvin kiihkeistä tunnelmista. Tai jos talorykelmäämme lähestyy Arabian suunnalta, on kovin kotoisaa nähdä naapurin vauva nukkumassa vaunuissaan vankilan aidan kupeessa. Tällä meidän lintukodossamme yläkerran Unto jättää luottavaisesti kolmipyöräisensä lukitsematta ja pihojen lapsilaumaa jos ei kasvata niin ainakin kaitsee koko pieni kylä. Turvallisuus vankilan naapurissakaan ei rakennu aidoista ja muureista, vaan toistensa perään katsovista ihmisistä. Ja hiukan myös siitä hymyilyttävästä tiedosta, että viimeisin murhamies Sörkasta on paennut karkauspäivänä vuonna 1993!

Kaksivuotiaan talomme lattiat eivät narise eivätkä seinät ole vinksallaan, mutta tunnelma taloon on jo ehtinyt syntyä. Yhteiselo muistuttaa metsän keskelle polkaistua partioleiriä, jossa kovalla tohinalla kiristetään teltannaruja, tallataan polkuja ja laaditaan ohjelmaa iltanuotiolle. Kaikki ovat samana päivänä sytyttäneet valot uuteen kotiinsa, eikä kukaan pääse vuosikymmenien kokemuksella kertomaan, miten tässä talossa on tapana ollut matot tomuttaa. Uusien kasvojen joukosta ensin sai nimen se rouva, joka aamuisin osuu samaan ratikkaan ja sitten se poika, joka oikaisee nurmikon kautta roskikselle. Kynnys naapurin jututtamiseen tuntuu matalammalta, kun tietää toisenkin olevan uusi täällä!

Muuttoa suunnitellessani tämä uusin Hermanni oli minulle valkoinen alue kartalla. Sitä se on edelleen mm. taksikuskeille, jotka turhaan hapuilevat Plazan- tai Rialtonkujaa navigaattoreistaan. Meille tästä maailmankolkasta tuli heti Koti, lähivuosina täällä asuu 2 500 muutakin hermannilaista. Uusia naapureita odotellessa jäämme odottelemaan jouluvalojen syttymistä nostureihin.


Terhi Simola on hiekkalaatikkoelämää viettävä hermannilainen toimittaja.