Suomen ihanassa suvessa olen vastikään saanut tavata monia Arabian alueen taiteilijoita. Arabia todella paljastaa kauneimmat kasvonsa juuri nyt kesällä. Poissa on talvinen loska ja ankeus. Annala ja Vanhakaupunki kukoistavat. Toukola hehkuu vihreänä idyllinä ja Arabianranta piirtyy sinistä taivasta vasten. Kaikki näyttää olevan kunnossa. Mutta missä on taide? Missä on elävä taide?
Näin siis kysyivät monet tapaamani paikalliset taiteen tekijät. Arabiassa voi kyllä henkiä eräänlaisen kulttuurin läsnäolon taideoppilaitosten sekä prosenttitaiteen muodossa. Alueen oma kulttuuri-ikoni, Arabian tehdas, seisoo jykevästi paikoillaan kuin majakka. Japanilaiset turistit tulevat uskollisesti alueelle pelkistetyn pohjaismaisen designin takia. Mutta olemmeko pelkistäneet jo liiankin kanssa? Voiko ihmisistä pelkistää ulos elämän? Voiko liiallinen funktionalismi muuttua jäykkyydeksi ja kuolleeksi materiaksi? Viekö suora viiva onnelaan ja onko laatikko oikeasti viihtyisä muoto asumiseen? Mitä jää jäljelle sitten, kun kaikki musta ja valkoinen väri on käytetty loppuun.
Omalla dramaattisella tavallaan näihin kysymyksiin vastasi aikoinaan Arabian tehtaan taideosastolla puolen vuosisadan mittavan uran tehnyt Suomen kansainvälisesti tunnetuin keraamikko Birger Kaipiainen seuraavasti: ” Minä vihaan yksitoikkoisuutta ja pelkistämistä. Ja ne, jotka pelkistävät, vihaavat minua”, näin oli maestro itse todennut. Kaipiainen oli selvästi aikakautensa modernille taiteelle vastakkainen runsaan ornamentiikan, värien ja kuvafantasian ystävä. Aikansa kuvataidepiirien arvostelusta huolimatta hän oli rohkea oman tiensä kulkija.
Elävä taide syntyy väreistä, kaarista, muodoista, moninaisuudesta ja ennen kaikkea – ihmisistä. Se tulee ihmisten luo eikä ole vaikeasti saavutettavaa. Siitä voi saada aitoa iloa eikä sen edessä tarvitse turhaan patsastella. Se sykähdyttää, inspiroi sekä lumoaa katsojansa. Elävää taidetta pitäisi jokaisen pystyä kokemaan omassa asuinympäristössään. Taide, joka elää ja hengittää, saa muutkin hengittämään vapaammin. Se on kuin raikas tuulahdus mereltä.
Olenko nähnyt missään kyseistä taidetta tänä kesänä? Onneksi olen. Elävän taiteen hehkun kohtasin sattumalta Raaseporin kesäteatterissa nuoren innokkaan esittäjäjoukon tulkitsemassa Astrid Lindgrenin kirjaan pohjautuvassa Mio, min Mio -näytelmässä. Sisällön syvyys kohtasi nuoren energian. Toinen kokemus taiteen elävyydestä sekä tuoreudesta oli yllä mainitun Arabian tehtaan oman pojan, Birger Kaipiaisen, näyttely Espoon EMMA- taidemuseossa. Kuovit seisoivat hiekassa kuin ne olisivat laskeutuneet sinne vain hetki sitten ja mystinen sininen joutsen vartioi lammen salaisuutta. ”Kevät” oli herkkä kuin jokainen elämän uusi kevät. Ja ”Ruususen uni” odotti vapauttajaa.
Ruususen unta näyttävät nukkuvan myös Arabian alueen omat taiteilijat. He ovat kuin yksinäisiä ratsastajia. Heitä ja heidän taidettaan ei voi nähdä alueella. Mutta ehkä jo ensi keväänä, kun kuovit jälleen saapuvat, kaikki on toisin.
”Mio, min Mio” Raaseporin kesäteatterissa 4.8.2013 saakka
”Kuriton kaunosielu / Birger Kaipiaisen Keraamisia fantasioita” Espoon EMMAssa 12.1.2014 asti
Birger Kaipiainen, ”Tähtien onkija” tarjoilupöydän levy 1944 (Emma/lehdistökuvat).
Astrid Lindgrenin tarinaan perustuva Mio, min Mio -näytelmä Raaseporissa.