Pääkirjoitus

Pidät kädessäsi Kuohua, jonka uudistuneesta ulkoasusta vastaa Kallio-liikkeen aktiivi, Kuohun toimitusneuvoston jäsenenä vuoden 2012 alussa aloittanut Niina Linna. Tämän vuoden teemat ovat nuoriso, ruoka, elokuva ja koti/asuminen. Kuohu on alueemme äänenkannattaja. Neljättä vuotta ilmestyvää kulttuuri- ja kaupunginosalehteämme tehdään vapaaehtoisvoimin suurella ilolla.

Mikään ei ole niin tärkeää kuin muotoilu, etenkään Arabianrannassa. Kaikki sai alkunsa jo 1800-luvun lopulla, kun Arabian tehtaat perustettiin alueelle.  Teollisuuskauden jälkeen Arabianranta koki uuden nousun, kun reilu kymmenen vuotta sitten aluetta ryhdyttiin järjestelmällisesti kehittämään ”taiteen ja muotoilun keskukseksi”. Kehityksen seurauksena taideteollisuutta ja erilaisia taideoppilaitoksia on alueelle kertynyt runsaasti. Omalta osaltaan muotoilua ja taidetta alueella on myös lisännyt Helsingin kaupungin vuonna 2000 rakennuttajille asettama velvoitus, jonka mukaan osa rakennuskustannuksista tuli käyttää taiteeseen. Tänä päivänä Arabianrannan alueelta löytyykin parisataa erilaista taideteosta.

Kevät on tullut. Ai, mistä sen tietää? Kun lumi sulaa ja maailma ympärillä uusiutuu. Kuohussakin asiat muuttuvat.

Wikipedian mukaan talous tarkoittaa ihmisten välistä kanssakäymistä ja instituutioita, jotka liittyvät hyödykkeiden tuotantoon, jakeluun, vaihtoon tai kulutukseen. Luova talous tarkoittaa siis kaikkea tuota luovuudella maustettuna, inspiroituna tai kohotettuna. Luovaa taloutta voi olla yksinhuoltajan selviäminen viikon talousmenoista muutaman kympin budjetilla, yrityksen perustaminen ilman alkupääomaa tai palvelusten vaihto pelkän hyvän tahdon varassa.

Kaupungissa asuminen on asioiden ja ihmisten sietämistä. Jos ei kestä lasten huutoa, pallopelejä ikkunansa alla tai oman taloyhtiön pihan läpikulkijoita, voi olla vaikea asettua urbaaniin yhteisöön. Kaupungissa asuminen on myös asioista ja ihmisistä nauttimista. Jos huomaa pysähtyä katuliituteoksen äärelle jalkakäytävän reunaan, ehtii naureskella naapureiden natiaisten pihaleikeille ja uskaltaa jutella tuntemattoman kanssa raitiovaunussa, voi hätkähtää hereille kesken rutiinien sävyttämää arkiunta: tässä on hyvä olla.

 

Yhteispihan syysilta on kauniin kuulas. Seison yksin mäen päällä yläpihalla. Perheet ovat päivällispöytien ääressä kodeissaan. Päiväkoti Loiskekin on jo hiljentynyt asiakkaistaan. Katselen alas merelle. Vanhankaupunginlahden takana ruskan värittämä metsä nojaa rennosti sinisenharmaata iltataivasta vasten. Maisema on kuin tarkkaan harkittu maalaus, rannan villojen muodostaessa kehyksen näkymälle. Tuuli piirtelee minulle lempeät ääriviivat, olen osa historiaa ja nykypäivää.

Jokainen meistä rakentaa omaa ja yhteistä historiaa. Tarinaa, joka jatkaa elämistä kertomuksissa, kirjoituksissa ja tarinoissa. Jätämme jälkemme asuinalueeseemme, kotiimme, tavaroihimme, työpaikallemme ja muihin ihmisiin. Muutamme ilmapiiriä, luomme tunnetiloja ja perustamme yhteisöjä, jotka suotuisissa olosuhteissa jatkavat elämäänsä meidän jälkeemmekin. Olemme kaikki historiallisia henkilöitä.

Muistan, kuinka yli kymmenen vuotta sitten matkustin sinisellä bussilla Helsingissä tyttäreni kanssa. Muutaman vuoden ikäinen Selina istui rattaissa ja tuijotti häikäistyneenä alaspäin. Hän osoitti pienillä sormillaan grafiitinharmaata bussin lattiaa. Siniset silmät loistivat oivaltamisen riemua. ”Katso äiti! Kuinka kaunista!” Aluksi näin vain likaisen käytävän, mutta sitten ymmärsin. Himmeä pinta heijasti valoa. Kun katsoin tarkemmin, huomasin lattian näyttävän siltä, kuin se olisi kudottu pienen pienistä tukkivista tähdistä Lapseni oli riemuissaan, löytämisen ilo oli yllättänyt hänet, ja äidin kanssa jaettuna kokemus kasvoi vielä suuremmaksi.

Yhteisöllisyydellä on monia merkityksiä. Jollekin se on luotettavaa naapuriapua, toiselle Airikka Mannerkosken kuvaamaa hiekkalaatikkoelämää yhteispihalla muiden perheiden kanssa. Yhteisöllisyys voi kuulostaa pelottavaltakin. Vaaditaanko minulta jotain? Onko reviirini uhattuna?